Kriittinen teatterikatsoja, ylioppilas
Seisoin Järvenpäätalon aulassa odottaen, että ovet avataan ja pääsisin sisään kellariteatteriin katsomaan surrealistista näytelmää. Ovi aukesi ja ovella seisoi mustaan pukeutunut seireeni soittorasian kanssa. Hän soitti Joutsenlampea. Takaani kuului askelia. Käännyin ja näin, että joukko elottoman oloisia hahmoja käveli tyhjä ilme naamallaan alas oven takana olleita portaita. Menin tietysti perässä…
Kellarissa soi samanlainen soittorasiamusiikki, ja tunnelma oli utuinen. Lavan keskellä oli keinussa, ja siinä istui tutu-mekkoinen tyttö Ida.
Minna Lund onnistuu dialogeissaan Idan roolissa ilahduttavalla tavalla. Hän antaa kepeällä kerronnallaan ja herttaisella olemuksellaan näytelmän synkkään tarinaan tragikoomiset piirteet ja tekee sen nerokkaasti: ”Minä olen tällainen mallivedos. Epäonnistunut kokeilulapsi, niin huono ettei isäkään kestänyt.”
Idan äiti Veera päättää, että tyttären on mentävä töihin. Äiti lähettää Idan tätinsä luokse maalle pajatöihin. Ida ei haluaisi mennä, vaan jäädä lammelle, mistä hänen ystävänsä Jaden olisi hänet helppo löytää. Ida pelkää jäävänsä yksin.
Kun Idan bussi saapuu maalle, vaihtuvat siniset valot ja synkkä tunnelma kirkkaaksi. On siirrytty unen maailmasta, Idan alitajunnasta sekä muistoista todellisuuteen. Pysäkillä Ida tapaa Oliverin, joka on ainoa hänen ikäisensä maalla. Idan täti Viola on täysi vastakohta siskolleen; touhukas, äänekäs ja elämässä kiinni.
Oliverin ja tädin hahmot antavat katsojalle hengähdystauon ja ovat ainoat elävät hahmot (Idan ohella) esityksessä. Tädin rooli huvittaa ja keventää raskasta tunnelmaa. Rooli naurattaa tunnistettavalla ihmishahmollaan ja ärsyttävyyden ylilyönnillään, jossa Veera Väisänen on onnistunut kiitettävästi.
Ida syyttää itseään ystävänsä Jaden ja isänsä kuolemasta. Hän myös pelkää, että kaikki hänelle rakkaat lähtevät pois; ”menihän isäkin ja pamahti”. Ida ei uskalla rakastaa ja taantuu samalla tavalla kuin äitinsä on jo taantunut, ja siirtyy Haavoittuneena enkelinä meren toiselle puolen äitinsä ja seireenien kanssa.
Viimeinen kohtaus on kliseisyydestään huolimatta niskavilloja kutkuttava katsojakokemus, jota tehostaa koko tarinaa siivittävä upea musiikki.
Révérence on katsojalle psykedeelinen ryöppy vertauskuvia, tunnetiloja ja symboliikkaa. Maallikon on mahdoton ymmärtää tätä tarinaa ja kaikkea siihen upotettua kokonaan, ainakaan ensimmäisellä kerralla. Se ei ole tarkoituskaan. Päätin itse tämän vuoksi käydä katsomassa kyseisen esityksen myös toiseen otteeseen ja vain nauttia siitä, ettei tarvitse ymmärtää; voi vain tuntea.
Kaiken takaa katsoja voi kuitenkin löytää herkän tarinan tytöstä, joka muuttui joutseneksi.
Seisoin Järvenpäätalon aulassa odottaen, että ovet avataan ja pääsisin sisään kellariteatteriin katsomaan surrealistista näytelmää. Ovi aukesi ja ovella seisoi mustaan pukeutunut seireeni soittorasian kanssa. Hän soitti Joutsenlampea. Takaani kuului askelia. Käännyin ja näin, että joukko elottoman oloisia hahmoja käveli tyhjä ilme naamallaan alas oven takana olleita portaita. Menin tietysti perässä…
Kellarissa soi samanlainen soittorasiamusiikki, ja tunnelma oli utuinen. Lavan keskellä oli keinussa, ja siinä istui tutu-mekkoinen tyttö Ida.
Minna Lund onnistuu dialogeissaan Idan roolissa ilahduttavalla tavalla. Hän antaa kepeällä kerronnallaan ja herttaisella olemuksellaan näytelmän synkkään tarinaan tragikoomiset piirteet ja tekee sen nerokkaasti: ”Minä olen tällainen mallivedos. Epäonnistunut kokeilulapsi, niin huono ettei isäkään kestänyt.”
Idan äiti Veera päättää, että tyttären on mentävä töihin. Äiti lähettää Idan tätinsä luokse maalle pajatöihin. Ida ei haluaisi mennä, vaan jäädä lammelle, mistä hänen ystävänsä Jaden olisi hänet helppo löytää. Ida pelkää jäävänsä yksin.
Kun Idan bussi saapuu maalle, vaihtuvat siniset valot ja synkkä tunnelma kirkkaaksi. On siirrytty unen maailmasta, Idan alitajunnasta sekä muistoista todellisuuteen. Pysäkillä Ida tapaa Oliverin, joka on ainoa hänen ikäisensä maalla. Idan täti Viola on täysi vastakohta siskolleen; touhukas, äänekäs ja elämässä kiinni.
Oliverin ja tädin hahmot antavat katsojalle hengähdystauon ja ovat ainoat elävät hahmot (Idan ohella) esityksessä. Tädin rooli huvittaa ja keventää raskasta tunnelmaa. Rooli naurattaa tunnistettavalla ihmishahmollaan ja ärsyttävyyden ylilyönnillään, jossa Veera Väisänen on onnistunut kiitettävästi.
Ida syyttää itseään ystävänsä Jaden ja isänsä kuolemasta. Hän myös pelkää, että kaikki hänelle rakkaat lähtevät pois; ”menihän isäkin ja pamahti”. Ida ei uskalla rakastaa ja taantuu samalla tavalla kuin äitinsä on jo taantunut, ja siirtyy Haavoittuneena enkelinä meren toiselle puolen äitinsä ja seireenien kanssa.
Viimeinen kohtaus on kliseisyydestään huolimatta niskavilloja kutkuttava katsojakokemus, jota tehostaa koko tarinaa siivittävä upea musiikki.
Révérence on katsojalle psykedeelinen ryöppy vertauskuvia, tunnetiloja ja symboliikkaa. Maallikon on mahdoton ymmärtää tätä tarinaa ja kaikkea siihen upotettua kokonaan, ainakaan ensimmäisellä kerralla. Se ei ole tarkoituskaan. Päätin itse tämän vuoksi käydä katsomassa kyseisen esityksen myös toiseen otteeseen ja vain nauttia siitä, ettei tarvitse ymmärtää; voi vain tuntea.
Kaiken takaa katsoja voi kuitenkin löytää herkän tarinan tytöstä, joka muuttui joutseneksi.
Järvenpään teatterissa 2.3.2013 - 20.3.2013
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti